Korvaboostia ja muuta leivontaa

Vihdoin olen saanut tehtyä korvapuusteja, joka on osa blogini nimeäkin! Mutta johan se kauan kestikin. Meni korvapuustipäivät sun muut, mutta tässä eräänä päivänä tein pullataikinan ja osan siitä korvapuusteiksi. Alunperin aloin kokeilemaan jouluksi piparipullia, mutta pitihän sitä muutama puusti pyöräyttää myös. Laitan tähän kuvia muustakin leivonnasta, jota on syksyn aikana tullut tehtyä. Piparipullissa on täytteenä ikäänkuin löysää piparkakkutaikinaa.

Isänpäiväksi tein kirsikkasuklaakakun. Täytekakkupohja oli tavallinen tumma kakkupohja. Täytteeksi laitoin omatekemää kirsikkahilloa ja samaa moussea kuin mitä tuli kuorrutteeksikin. Kuorrute oli hieman liian löysää pursotettavaksi, joten suunnittelemani hienot pursotukset kutistuivat minimiin. Koristeet leikkasin kindersuklaapatukoista ja vielä sulatin toffeekarkkeja uunissa. Karkeista pääsi tulemaan vähän liian tummat, mutta kun ne ei meinanneet sulaa! Suolaisena tarjottavana oli poro-sienipiirakkaa.

 Peltipiirakoita teen aika harvoin, koska yleensä ne eivät oikein nouse kunnolla tai niistä tulee liian kuivakoita. En tiedä mistä johtuu, onko minun uunipelti liian iso niille taikina-annoksille, joita teen vai paistanko niitä liian kauan? Mutta silloin kun pitää tehdä jotain vähän isommalle väelle, niin niistä saa monta palaa. Allaolevissa kuvissa porkkanapiirakkaa ja kinderpiirakkaa. Nämä ovat yleensä sellaisia, jotka onnistuvat ja ovat perheen suosikkeja.

Joulun pikkuleiviksi tein lusikkaleipiä ja pipareita. Piparit on kohta syötykin, mutta lusikkaleivät saa odottaa jouluun asti. Ne on niin hyviä! Pipareita teen aina vanhalla paraisten piparkakkujen ohjeella. Niistä tulee ihanan rapeita. Tykkään kaulita ne oikein ohuiksi ja ripottelen vähän sokeria taikinan päälle ja kaulin vielä kevyesti ennen kuin painelen muoteilla piparit. Se tekee pipareihin kivan kimalluksen.

Olen todennut viime vuosina, että ehkä kuivakakut ovat jo out, mutta teinpä uhastakin yhden kuitenkin joulua odottamaan. Kuivakakut onnistuvat minulta ehkä kaikista parhaiten ja olen niitä tehnyt vuosien saatossa monilla eri makuaineilla. Ennen tein aina jouluksi arabialaista maustekakkua, suklaakakkua ja kentackylaista kahvikakkua, mutta olen nyt vähentänyt jouluhössötystä, koska olen todennut, että kukaan ei oikeastaan jaksa syödä mitään makeaa jouluna.Tämä yksi sai kuitenkin mahdollisuuden ja se on kirsikkasuun joulukakku, niinikään vanha resepti.

Maukasta joulunodotusta tämän leivontapläjäyksen myötä!

 

Kaamosmasennus

Viime kerrasta onkin vierähtänyt pitkä aika, pahoittelut siitä. Mielessä on pyörinyt kirjoittaa tästä kammottavasta kaamoksesta, joka ainakin itsessäni saa aikaan masennusta muistuttavan tilan joka ikinen syksy. En ole edes jaksanut tai ehtinyt kirjoittamaan, vaikka aihetta olen mielessäni pyöritellyt. Nyt kun ajelimme viikonlopun päätteeksi sysipimeässä kohti kotia, niin ympäristökin oikein kunnolla tuki aihettani ja laitoin postauksen alulle.

Voin rehellisesti sanoa, että inhoan syksyä ja lähinnä tätä loka-marraskuuta, kun on aina pimeää. En muista, olenko aina inhonnut syksyä. Ehkä en niin paljon lapsena, kun lumi tuli jo suhteellisen aikaisin ja se toi vähän valoa. Mutta nyt, kun oikeaa talvea ei enää meinaa tulla ollenkaan edes Suomen keskivaiheille, niin tämä pimeys imee voimat ihmisestä.

Kun kesän valoisuus alkaa kääntyä syksyksi ja varsinkin sateen ja harmauden keskellä huomaan väistämättä kokonaisvaltaisen väsymyksen vievän kaikki voimavarat. Voisin mielelläni nukkua loka-, marras- ja joulukuun. Vaikka kuinka yritän tsempata itseäni syksyllä, en siltikään saa itsestäni oikein mitään kunnollista irti. Kaivoin vanhan kirkasvalolampunkin varastosta, mutta sekin vain ärsyttää, kun se vie ison tilan keittiössä ja on aika ruma. Enpä tiedä edes, auttaako se mitään. Väsyttää silti. Täällä istun hämärässä ja juon glögiä. Millaistahan olisi asua Lapissa, missä on oikea kaamos? Olisiko tämä vielä pahempaa vai helpottaisiko lumi ja pakkanen tilannetta?

Joulu tuo pienen valopilkun, koska olen ehdottomasti jouluihminen ja tiedän, että joulun jälkeen tämä olo alkaa yleensä helpottamaan. Tykkään myös talvesta, jos on lunta ja vähän pakkasta. Mutta vasta, kun aurinko näyttäytyy ensi kertaa kaamoksen jälkeen, palaan pikkuhiljaa elävien kirjoihin, yleensä jo tammikuussa alkaa tuntua, että eiköhän se taas tästä!

Kesällä usein mietin, että syksyllä on sitten aikaa siivota kaappeja, mutta kun syksy koittaa, menee hyvät aikomukset ikkunasta ulos. Ei pysty ei kykene edes aloittamaan. Yritän kyllä kovasti olla niin reipas kuin vain jaksan, mutta kovasti saa tehdä töitä sen eteen. Pakotan itseni kuntosalille vähintäin muutaman kerran viikossa ja teen käsitöitä, mutta ulkoileminen jää kyllä paljon vähemmälle kuin kesällä. Toki, jos olisi lunta, niin hiihtäisin, mutta ei sitä ole näillä leveyksillä ennen vuodenvaihdetta, jos silloinkaan. Syön myös terveellisesti enkä antaudu mihinkään suklaa- ja karkkiöveriin, koska se vain saisi aikaan vielä isomman morkkiksen jälkikäteen. Tänä syksynä ajattelin, että jos buukkaan jotain pieniä viikonloppureissuja sinne tänne, niin on sitten jotain kivaa, mitä odottaa. Mutta kun nämä päivämäärät lähestyy, alkaa vain ahdistamaan, että onko pakko lähteä pois kotoa. Huomaan myös, että tykkäisin olla mielellään paljon yksin.

Näillä pienillä keinoilla yritän rämpiä läpi tämän loska-ajan ja polttelen kynttilöitä iltaisin. Tunnistatko sinä itsessäsi kaamoksen aiheuttavan mitään oireita? Vai oletko syksyihminen ja saat uutta intoa syksyn tullen ilmoittautumalla kaikille kansalaisopiston kursseille tai hommaat kuntosalikortin tai aloitat jonkun uuden harrastuksen? Haluatko kertoa vinkkejä, kuinka selvitä edes kohtuudella kaamoksesta tai jopa oppia nauttimaan siitä? Laita kommenttia alle, niin olisin kiitollinen.

Kulttuurierot

Palaan vielä hetkeksi lomamuistoihin, vaikka olen ollut jo viikon töissä loman jälkeen. Lämpö ja lepo on kaunis muisto vain! Kulttuurieroista jäi mieleeni muutama asia tuolta lomalta, joista ajattelin pari sanaa vielä kirjoittaa.

Kun poistuu Suomen rajojen ulkopuolelle, huomaa kyllä heti erot ihmisten luonteissa ja käytöksessä tai mitä se sitten ikinä lieneekään. Täällä omassa maassa ei pahemmin vieraille ihmisille jutella, varsinkaan hississä. Siellä kaikki seisovat suunnilleen hengittämättä tuijottaen johonkin pisteeseen, ettei vain katse kohtaisi muita hississä olijoita ja toivoen, että olisipa jo oma kerros. Puhumattakaan siitä, että pitäisi jotain sanoa muille kiusallisessa, ahtaassa tilassa matkaaville. Aina parempi, jos sattuu olemaan korvanapit tai kuulokkeet korvilla, niin voi ainakin vähintäin teeskennellä, että kuuntelee jotain tärkeää eikä muut vahingossa vain ala puhumaan sinulle. Reissussa muurit ja portit aukeaa.

Kroatiassa hotellin hississä aina muut turistit vähintään tervehtivät omalla kielellään tai englanniksi, moni jopa aloitti heti keskustelun "Where are you from, how long have you been here, do you know where the lobbybar is" and so on. Viikon aikana juttelin monen eri maista olevan kanssa, eikä se tuntunut yhtään kiusalliselta. Päinvastoin oli todella ihana huomata, että joku on kiinnostunut kuulemaan sinusta jotain, vaikkei ole koskaan ennen sinua tavannut eikä varmasti tule koskaan tapaamaan uudestaan.

Uima-altaalla maatessamme vieressäni oli vanhempi pariskunta, hyvin ruskettuneita. Kävi ilmi, että he olivat niinkin kaukaa kuin Uudesta Seelannista. He olivat olleet monta päivää risteilyllä siinä Kroatian rannikolla ja olivat tulleet nyt hotelliin pariksi päiväksi vielä "lepäämään" ennen pitkää kotimatkaa. Vanhassa kaupungissa puolestaan istuessamme syömässä viereisen pöydän pariskunta tuntui puhuvan ranskaa ja luulin heidän olevan eurooppalaisia jostain ranskankielisestä maasta. Hekin alkoivat juttelemaan meille siinä ruoka-annoksia odotellessa englanniksi. Oletukseni osoittautui vääräksi, he olivatkin Canadasta. 

Toisena iltana eri ruokapaikassa viereiseen pöytään istui jälleen pariskunta ja rouva alkoi välittömästi puhua taukoamatta meille. Hän oli erittäin puhelias, samoin mies. Mies yritti puhua minun miehelleni myös englantia, mutta perus-jamppa ei valitettavasti ole kielimiehiä ollenkaan. Kerroin tälle naapuripöydän miehelle, ettei minun mieheni puhu englantia. Siitä huolimatta mies ei lannistunut vaan jatkoi iloisesti puhumistaan ja minä yritin välillä kääntää keskustelua suomeksi ja taas hänelle puolestaan englanniksi, mitä mieheni vastasi. Kun he kuulivat, että olemme Suomesta, he hehkuttivat heti "Patrik Laine, ice-hockey jne".  Tämäkin pariskunta oli Canadasta, yllättäin Winnibeg Jets:n kannattajia.

Hotellin illanvietossa eräänä iltana oli paikallinen trio soittamassa ja laulattamassa hotellivieraita. Laulaja kyseli, mistä maista paikallaolijat ovat ja sen jälkeen he lupasivat laulaa kaikista maista jonkin laulun yhdessä kyseisen maan turistien kanssa. Kauhuksemme Suomesta ei tietenkään ollut muita kuin me ja odotin pelokkaana, että minkähän laulun he mahtavat Suomesta tietää ja osaanko edes sanoja, varsinkin kun ei ollut muita suomalaisia paikalla. No hienosti ne pojat kajauttivat Kultainen nuoruus -valssin ja olihan ne sanat onneksi tutut meillekin. Huh! Tilaisuuden jälkeen taas kerran eräs vanhempi rouva tuli meille juttelemaan "You are from Finland, very nice..." ja niin tarinaa jatkui häneltäkin. Yllättäin heilläkin oli siteitä Suomeen - Arto Nyberg, tämä tv-persoona - oli ollut pariskunnan luona jonkinlaisena vaihto-opiskelijana aikoinaan, jos oikein ymmärsin. Kerroin, että Arto on nykyisin ihan kuuluisa Suomessa, hänellä on mm. oma tv-show. Tämä pariskunta oli kotoisin Englannista.

Kroatiassa oli mielestäni yllättävän paljon turisteja todella kaukaa ja pitkän matkan takaa.  Kiinalaisia ja japanilaisia parveili vanhassa kaupungissa muurikierroksella selfiekeppien kanssa ottaen kuvia (selfietä) joka mutkassa. He eivät niinkään tulleet juttusille, mutta amerikkalaiset ja englantilaiset olivat kuin "vanhoja tuttuja". Oli todella virkistävää verestää omaa kielitaitoa ja jutella tuiki-tuntemattomien kanssa. Kyllä täällä kylmässä ja pimeässä saa taas olla ihan omissa oloissaan kenenkään häiritsemättä ja silloin on mukava muistella noita hetkiä. Mikä se mahtaa olla, pehmentääkö aurinko ja lämpö päätä vai onko se ne toiset kulttuurit, jotka sulattavat suomalaisen jäätä, kun meikäläinenkin uskaltautuu puhumaan vento-vieraille ja vielä vieraalla kielellä? Itsehän olen myös tosi jurrikka, enkä aio puhua kellekään mitään seuraavallakaan suomalaisella hissimatkalla :) Itse asiassa taidan kirjoittaa seuraavaksi kaamosmasennuksesta! Näihin kuviin, näihin tunnelmiin...Ps. Dubrovnikissa kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa auringonlasku rannalla, se on niin kaunis!

 


















Onko sinulla tästä asiasta huomioita? Uskaltaudutko juttusille rohkeammin ulkomailla? Laita mielellään kommenttia alle.

Vieraalla maalla 2

Loppuloma hujahti nopeasti. Kävimme lähellä olevassa Cavtatin kylässä bussilla. Mietimme ensin, että olisimme menneet veneellä ja tulleet bussilla pois, mutta ilma oli silloin pilvinen ja sateen uhka oli näkyvissä taivaalla, joten päädyimme bussiin. Maisemat siinä matkan varrella olivat huikeat. Harmi vain, että ei voinut jäädä välille ihailemaan ja ottamaan kuvia. Tie kiipesi pikkuhiljaa ylemmäs ja aivan tien vierestä oli aika dramaattinen pudotus jyrkkiä kallioita mereen. Cavtatin kylä taas puolestaan oli alhaalla meren poukamassa. 

Vierailu kylään jäi tosin lyhyeksi, koska oltuamme perillä ehkä puoli tuntia alkoi aika kova sade. Koska kylässä ei oikeastaan ollut sen kummempaa tekemistä, varsinkaan sateella, palasimme takaisin Dubrovnikiin melkeinpä seuraavalla bussilla. Cavtatin kylä on ihan lähellä lentokenttää ja koneet lensivät jo todella matalalla siinä kylän kohdalla. Jytinä oli melkoinen. Kylässä olisi ollut myös monta hotellia, mutta mieluummin asuin kyllä Dubrovnikissa. Ensinnäkin lentokoneita lensi tiheään tahtiin juuri kylän yli, ja todella matalalla Toisekseen siellä olisi tullut kyllä aika pitkäksi, niin hiljaista siellä oli. Ja aina olisi pitänyt lähteä erikseen bussilla kaupunkiin, jos olisi halunnut jotain tekemistä. Kun matka kesti kuitenkin 40 min - tunti ruuhkasta riippuen yhteen suuntaan. Alla on pari kuvaa Cavtatista, valitettavasti aika synkkiä, juuri ennen sadetta otettuja.

Onneksi sade meni yhdessä päivässä ohi ja seuraavana päivänä paistoi taas aurinko. Ilma kyllä viileni selvästi sateen jälkeen, koska tuuli kääntyi pohjoisen puoleiseksi. Kyllähän me sisukkaat suomalaiset toki maattiin altaalla vielä viimeinen kokonainen lomapäivä, ei se niin kylmää silti ollut! Mutta voin sanoa, että jos olisi sattunut useampi pilvinen, sateinen tai kylmä päivä, olisi Dubrovnikissakin käynyt aika pitkäksi. Siellä ei ole pahemmin shoppailupaikkoja muutamaa pientä ostoskeskusta lukuunottamatta. Kaupungin keskus on vanha kaupunki, mutta sielläkin on vain pieniä putiikkeja ja aika paljon turistikrääsää. Maisemat on se pääjuttu, mutta kyllä nekin on mukavampi katsella ja kokea auringonpaisteessa ja lämpimässä säässä. Vielä meiltä jäi vene-/merimatka tekemättä, että siihen saa varata mielellään päivän. Erilaisia venevaihtoehtoja oli kyllä tarjolla merirosvolaivasta aina isoihin risteilijöihin.

Vieraalla maalla

Terveiset Kroatiasta!

Lomasta on puolet nautittu, mutta onneksi on vielä puolet jäljellä. Lupasin kirjoitella jonkinmoista matkakertomusta täältä. Tulimme Dubrovnikiin reilun puolentoista vuorokauden valvomisen jälkeen, joten ensimmäinen matkapäivä oli lähinnä haahuilua. Mutta ihana lämpö tai oikeastaan kuumuus oli meitä vastassa. Kävelyä tuli kuitenkin reippaasti väsymyksestä huolimatta. Tutustuimme hotellin lähistön rantakatuihin kävellen. Toinen toistaan komeampia veneitä ja laivoja lipui ohi. Satamassa on ollut myös monta eri risteilijää, jotka viipyvät aina yön yli ja jatkavat matkaa. 

Päivät olemme nauttineet auringosta altaalla maaten ja uiden. Tällä kertaa vuorossa on ns. rantaloma useamman kaupunkiloman jälkeen. Hotellilta on lyhyt matka ihanalle rantabulevardille, jolla olemme käyneet jo parina iltana. Jyrkän kallioseinämän kylkeen on tehty kävelykatu, josta välillä laskeutuu jyrkät kiviportaat alas rantaan. Sinne alas on valettu tasanteita, joista pääsee uimaan turkoosiin mereen. Se vesi todellakin on turkoosia, kuten kaikissa esitteissä oli kerrottu.

 







Yhtenä iltana ajoimme bussilla vanhaan kaupunkiin ja kiertelimme kapeita kujia ristiin rastiin. Vanhasta kaupungista on tietysti tehty turistirysä, se on täynnä putiikkeja ja ruokapaikkoja, mutta ilmeisesti myös aika paljon asuntoja. Ihmettelen, miten sinne on saatu kaikki tarvittava nyky”tekniikka” asumista ja ravintoloita varten. Mutta mukava siellä oli kiertää ja välillä istahtaa syömään, kun illat on niin lämpimiä.

 


 
















Tänään ostimme 1day card:n, jolla sai ajaa bussilla 24 t ja käydä museoissa, gallerioissa ja vanhan kaupungin muurikierroksella. No ajoimme bussilla vain vanhaan kaupunkiin ja takaisin ja kiersimme muurin. Muurilta oli mahtavat näköalat joka puolelle. Hikinen urakka ja portaita pirusti, mutta kyllä kannatti käydä. Noista museoista ja gallerioista me ei niin välitetä.

 

















Hotellimme on hyvä ja ihan hyvällä paikalla. Täällä on rauhallista, runsas aamupala, uima-allas ja aurinkotuolit ja pyyhkeet. Huoneen parvekkeelta vielä merinäköala satamaan, josta juuri lähti yksi iso risteilijä taas matkaan. Lyhyt matka kävellä kauniille rantabulevardille samoin kuin bussipysäkille. Kävelemme yleensä paljon matkoillamme ja nytkin kertyy helposti 10 000 askelta päivittäin. Pitää olla vain hyvät kävelykengät. Ja I know, tyttäreni sanoisivat että ”äitiiii, ei lenkkareita ja hametta”, mutta eipä se haittaa, pääasia että on hyvä kävellä.

Rannat täällä ovat pientä kiveä, joten hiekkarantoja ei pahemmin löydy. Siksi hotellin uima-allas on hyvä vaihtoehto. Kai sitä pitää käydä meressäkin uimassa joku päivä, mutta saas nähdä. Vesi ainakin on kirkasta. Ilmasto on ihana ainakin näin syyskuussa. Päivät ovat olleet kuumia ja illatkin ovat todella lämpimiä. Pitkähihaista ei ole tosiaankaan tarvinnut. Huomiseksi on luvattu sadetta mutta toivottavasti ei koko päiväksi. Silloin voisi käydä lähikylässä. 

Syksyn satoa

Palataampa tänään alkulähteille, jonka takia blogia alunperin lähdin miettimään eli kirjoittelen välillä leivontakuulumisia. Sain työkaverilta ison pussin omenoita ja olen niistä tehnytkin jo muutaman piirakan, mutta vielä omenoita oli jäljellä, joten leivoin yhden vielä pakasteeseen vierasvaraksi. Samoin pieniä karviaismarjoja tuli kerättyä omasta pensaasta, joten niistäkin piti jotain keksiä. Marjat ovat tosi pieniä ja pensaskin aika ränsistynyt, mutta satoa on kyllä runsaasti tänä kesänä. Tykkään mantelista leivonnassa ja sitä löytyy molemmista tämän illan leivonnaisista. Löysin herkullisen näköisen karviais-mantelikakun ohjeen jo aiemmin, joten laitoin sen nyt kokeiluun ensi kertaa. Omenapiirakan ohje on vanha, jota olen tehnyt ennenkin. Karviaiskakun ohje löytyy ihan googlettamalla.

Rakastan toscaa ja kaikki toscapiirakat ovat niiiin hyviä! Minulla on sekä raparperi- että omenatoscapiirakan ohje, joita olen käyttänyt aina satokauden mukaan. Toki ihan perinteinen toscapiirakankin ohje löytyy, jota teen myös silloin tällöin ilman mitään täytteitä. Tänään vuorossa oli siis omenatosca ja se näyttää tältä:


 


















Tomusokeri meinasi sulaa päälle ennenkuin ehdin ottaa kuvia. Mutta piti olla nopea, koska mies odotti jo veitsi ojossa, milloin saa maistaa. Ohjeessa munat ja sokeri vatkataan vaahdoksi, lisätään sulatettu rasva ja jauhot, leivinjauhe ja vaniljasokeri. Omenat pilkotaan pohjataikinan päälle ja sitten uuniin esipaistumaan. Toscan ainekset kiehautetaan sillä välin kattilassa ja levitetään tosca omenoiden päälle paistamisen loppupuolella ja paistetaan vielä niin kauan, että tosca saa kauniin värin. 

Karviaispiirakan ohje oli uusi ja eka kertaa kokeilussa. Se oli niin monivaiheinen, että voi jäädä myös viimeiseksi kokeiluksi. Jos piirakka onnistuu ja maistuu, annan sille vielä toisen mahdollisuuden. Keitin ensin karviaisista hillosokerin avulla hillon ja laitoin sen jäähtymään. Sen jälkeen keitin vaniljakiisselin ja laitoin senkin jäähtymään. Piirakkapohja piti myös laittaa jääkaappiin kovettumaan, koska se oli aika vaikea käsitellä. Tarttui sormiin ihan hitokseen! Pohjataikinalla vuorattiin irtopohjavuoka, sen päälle ensin vaniljakiisseli ja sitten karviaishillo. Lopusta pohjataikinasta kaulittiin vielä kansi päälle. Kakku näyttää tältä uunista ottamisen jälkeen eli ei paha...

Mutta tähän pätee sanonta "Moni kakku päältä kaunis..." Kun leikkasin kakusta palan, kävi kuten vähän pelkäsinkin. Sisusta purskahti löysänä ulos. Empä tiedä, voiko tuota mitenkään pelastaa, paitsi laittamalla pakkaseen ja syömällä jäisenä tai lusikoimalla hillo vaikka lettujen päälle ja syömällä kuoret erikseen. No, aina ei voi onnistua, siksi pitäydyn yleensä tutuissa, turvallisissa resepteissä. Enkä yleensä jaksa tehdä leivonnaisia, joiden resepti on pitkä ja monivaiheinen.

Syksy on kyllä kiireistä aikaa. Haluaisin säilöä syksyn satoa enemmänkin talteen, mutta entisiäkin puolukka- ja omenahilloja on vielä pakasteessa. Sieniä en ole ehtinyt käydä edes etsimässä. Avomaankurkuista ainakin aion tehdä vielä kurkkusalaattia, mutta muu jää nähtäväksi, mitä ehtii ja jaksaa. Viikonloppuna olemme lähdössä lomareissulle, joten seuraavaksi voi olla odotettavissa matkakertomusta.





 

Runsauden pula

Olen huomannut ihan näin alkumetreillä, että blogin pitäminen vie paljon enemmän aikaa, kuin osasin ajatella. Illat hurahtaa hups vaan ja huomaan, että on niin myöhä, etten enää jaksa kirjoittaa, ainakaan mitään kovin järkevää. Lisäksi edellisessä postauksessa mainitsemani tietokoneasia meni vähän mönkään. Kone, jolla minun piti alkaa kirjoittaa, ei oikein lähtenyt toimimaan halutulla tavalla, joten pitänee ostaa uusi. Mutta konekauppaan meno ei kyllä ole oikein mummojen mieleistä shoppailua, että jää nähtäväksi, milloin saan aikaiseksi. 

Yritän nyt kuitenkin kirjoitella aina silloin tällöin, koska mielessä pyörii monenlaisia aiheita, joista haluaisin kirjoittaa. On siis runsaudenpula. Monet noista aiheista liittyvät toisiinsa, joten on vaikea rajata, mistä kirjoittaa ja liittääkö samaan postaukseen useamman aiheen. En silti haluaisi vaan roiskaista kirjoitusta nopeasti, vaan miettiä vähän, mitkä sopivat samaan kirjoitukseen. Ehkä mietin liikaa ja sitten en saakaan mitään niin sanotusti paperille. Tästä kumuloituu ongelma, että kun yksi kirjoitus jää kesken, ehtii tulla jo mieleen uusia aiheita, mutta ne ei sovikaan keskenolevaan kirjoitukseen ja siten ehtivät jo ehkä unohtuakin. Pitäisi ehkä vain kirjoittaa samalta istumalta koko asia sen enempää miettimättä.

Mutta tämänkertaiseen aiheeseen, tämä jäi kesken jo muutama päivä sitten ja koitan nyt saada tämän valmiiksi. Eräänä päivänä puhuimme töissä, huumorilla kylläkin, eläkkeelle pääsemisestä. Itsehän olen (onneksi) sen ikäinen jo, että eläkeikä on tiedossa, eikä sitä toivottavasti viedä enää yhtään kauemmas. Mutta suurin osa kollegoista on niin nuoria, että heidän ei vielä kannata tehdä mitään tarkkoja suunnitelmia eläkeiästä, koska tilanteet voi muuttua radikaalisti ja eläkeikä nousta rajusti. Mahtavatko he päästä ikinä eläkkeelle? Visioimme tulevaisuutta, millaisia mahdolliset työpäivät olisivat, jos työntekijät olisivat 75+ ikäisiä. Ensiksikin työpaikkamme on toisessa kerroksessa, ilman hissiä. Miten pääsemme edes aamuisin työpisteellemme, kun kävely on huonoa ja joutuu ehkä käyttämään rollaattoria. Kiertääkö invataksit hakemassa työntekijät töihin ja ajaa oven eteen ja siitä köpötellään rollaattorilla portaiden alapäähän. Työnantaja joutuu asentamaan vähintään porraskaiteeseen istumahissin ellei ihan oikeaa hissiä, että vanhat työntekijät pääsevät työpaikalle.

Hauskuutta riitti myös kuvitteellisesta työpäivästä asiakastyössä, kun puhelimessa ei oikein kuule, mitä asiakkaat kysyy, ei näe tietokoneen näytöltä, mitä pitäisi painaa tai klikata (kun ei tahdo nytkään nähdä) ja neuvomme asiakkaita ihan väärin aistien heikentymisen takia. Kun asiakkaat soittavat uudestaan ja kertovat puhuneensa asiakaspalvelija x:n kanssa, me emme enää muista koko puhelua tai mistä asiasta oli puhe. Sanomme vain, että "en se minä ollut".

Vakavasti ottaen huolettaa kyllä moni ammatti tai työpaikka, miten siellä voi toimia iäkkäänä. Esimerkiksi kun on kyse ihmisten hoitamisesta, siinä ei oikein voi hoitaa toista, jos ei itsekään ole enää teräkunnossa tai ei ole voimia jäljellä. Tai liikenteessä ja lentokoneen ohjaamossa on oltava kaikki aistit kunnossa, ettei aiheuta onnettomuuksia. Esimerkkejä on varmasti vaikka kuinka. Onkohan näitä eläkeiän nostamisen kääntöpuolia mietitty loppuun asti? Vai onko niin, että työntekijöitä aletaan laittamaan eri kategorioihin iän mukaan? Sitä kyllä tapahtuu jo nykyäänkin.

En näe kyllä itseäni välttämättä edes omaan eläkeikääni asti nykyisissä työtehtävissä saatikka että pitäisi kyetä samaan työhön 10 tai 20 vuotta nykyistä eläkeikääni pidemmälle. Toki ihmiset on erilaisia ja toiset ovat erittäin hyvässä kunnossa jäädessään eläkkeelle ja osa haluaa jatkaa työuraansa vielä sen jälkeenkin. Mikäs siinä, jos voimat riittää. Toisaalta myös työpaikat ja -tehtävät ovat erilaisia. Toisissa tehtävissä pärjää, vaikka kunto pikkuhiljaa heikentyykin. Työtahti ehkä hidastuu, mutta se ei välttämättä ole este töissä olemiselle tai jos tietyn homman tekeminen vie vähän enemmän aikaa kuin nuorempana, ei se silti tee työntekijästä huonompaa.

Nykymaailman työelämän vaatimukset ovat kyllä kovemmat kuin ennen, ainakin henkisesti. Tai työntekeminen on muuttanut paljon muotoaan. Ruumiillisen työn osuus on radikaalisti vähentynyt, mutta toisaalta henkinen kuorma ja stressi ovat sitäkin tutumpia. Lisäksi ruumiillisen tekemisen väheneminen aiheuttaa muita ongelmia, fyysinen kunto huononee istumatyön ja paikallaan olon takia. Kroppa rapistuu myös silloin, kun sitä ei käytetä tarpeeksi. Kuormituksen pitäisi olla tasapainossa, ei liian raskasta, mutta ei liian staattistakaan. Se asettaa taas omat paineensa vapaa-ajalle; on harrastettava liikuntaa, jotta pysyisi edes jonkinlaisessa työkunnossa.

Mutta nyt tuntuu, että ajatukset lähtivät taas laukalle ja tämän tarina vain paisuu. Ideoita ja aiheita pursuaa taas sellaiseen tahtiin, että taitaa olla parempi jatkaa niistä toisella kertaa. Esimerkiksi stressi ja henkinen kuormitus ansaitsevat ihan oman kirjoituksen, siitä voin kertoa oman kokemuksen perusteella.

Muistakaa levätä ja olla lempeitä itsellenne! Elämä on muutakin kuin työtä.Tänään minulla oli hoidossa nuorimmainen lapsenlapsi, mutta hän vain nukkui raikkaassa syysilmassa. Viime viikonloppuna mummolassa oli yökylässä 10 kk ikäinen toinen lapsenlapsi ja nyt menemme viikonloppuna hoitamaan niitä kahta vanhinta mussukkaa. Että kiirettä piisaa ilman töitäkin! Varsinkin, jos olet vielä nuori, älä väsytä itseäsi työllä, jotta jaksat omaan eläkeikääsi asti...Kauniita unia ja chillaillaan <3

Mustikkaa ja multitaskingia

Heipä hei,

Viikonloppu on ollut täynnä tekemistä. Minulla on paha tapa välillä multitaskata eli aloitan monta asiaa yhtä aikaa ja sitten kaikki on koko ajan kesken. En tiedä, olisiko helpompaa, jos tekisi ensin yhden asian alusta loppuun ja vasta sitten aloittaisi seuraavan. Joskus se vain ajautuu näin, että huomaa olevan monta rautaa tulessa. Tai voihan se johtua siitäkin, että mummolla on jo huono muisti, vasen käsi ei muista mitä oikea oli tekemässä.

Lauantaina sain olla ihan yksin päivän, joten tuli kyllä tehtyä siis monenlaista. Aamusta riipaisin lakanat pyykkiin ja heitin matot ulos, siivous- ja pyykkipäivä siis. Oli kuitenkin niin ihana loppukesän päivä ja ulkona tosi lämmin, että en aikonut haaskata sitä sisällä kyykkimiseen. Siispä päätin lähteä hölkkälenkille kesken siivouksen. Sitä ennen tein kuitenkin lihapullataikinan jääkaappiin odottamaan, että saa ruoan nopeasti lenkin jälkeen.

Lenkin ja syönnin jälkeen halusin vielä nauttia ulkoilmasta. Puutarhanhoito on yksi lempiharrastuksistani ja olen aikonut vähän järjestellä uusiksi kukkapenkkejä. Pitäähän noita perennoja muutaman vuoden välein hajottaakin, kun ne kasvavat liian isoiksi. Iltapäivä vierähti mukavasti kaivaessa ja istuttaessa kukkia uuteen uskoon. Muutamia alkuja jäi ylikin, joten kauppasin ne facekirppiksella. Ostin myös pari vadelma- ja viinimarjapensasta, että ehkä ensi kesänä saisi satoa omasta pihasta.

No, se siivous jäi sitten iltaan, mutta tulipa tehtyä monta hyödyllistä asiaa yhtenä päivänä. Ai että tällaisen päivän jälkeen on hyvä mieli! Saunan jälkeen oli vielä ihana istua lasiterassilla ja kuunnella radiota. Lämmin elokuun ilta. Illalla vielä ystävä koitti houkutella tansseihin ja olisinhan minä lähtenytkin, mutta mies oli jo unten mailla enkä saanut häntä hereille.

Sunnuntaina suuntasimme metsään etsimään mustikoita. Tänä kesänä niitä on ollut vaikea löytää ja minäkin olin jo aika toivoton. Mutta sitten eksyimme vahingossa aivan mahtaville mustikka-apajille! Maasto oli vaikeakulkuista, mutta mustikat isoja ja niitä oli paljon! Voi onnenpäivää! Pitihän sitä leipoa vielä kesän ensimmäinen mustikkapiirakka. Tein luottoreseptillä eli tämäkin resepti on kulkenut mukana ainakin 30 vuotta. Sehän on tietenkin mamman marjapiirakka tai kermaviilipiirakka, mitä nimiä sillä lieneekään. Pohjaan tulee puoleksi graham- ja vehnäjauhoja, täytteeksi kermaviili, sokeri, muna ja vaniljasokeri mustikoiden päälle. Voi nam!

Olen saanut muutamia ehdotuksia aiheista, joista voisi kirjoitella vähän syvällisempää juttua.  Niitä pitää hieman työstää ajatuksen tasolla, mutta lupaan palata niihin. Lisäksi odottelen, että saisin oikean tietokoneen iskuun, koska näillä mobiililaitteilla on mummon vähän vaikea blogata, varsinkin puhelimella. Eihän siitä tahdo nähdä kirjoitusta ja pidemmän tekstin kirjoittaminen on työlästä pienellä näytöllä.

Mutta huomenna on arki ja maanantai, joten nyt unten maille!

Tunnelmasta toiseen

Tänään siirryin eilisistä ristiäismuisteluista ja leivontakuvista ihan toisenlaiseen tunnelmaan. Mielessä ei ollut ollenkaan leivonnaiset. Aamu alkoi hyvin pelkistetysti kuten kuvasta näkyy, pelkkää kahvia ja vettä. Jopa muumimammakin mukissani näytti hieman apealta.

Yleensä olen todellakin niitä ihmisiä, jotka syövät kunnon aamupalan. En osaa lähteä minnekään, jos en syö kunnolla, unohtamatta toki aamukahvia. Tänään ei vaan saanut syödä mitään, sillä oli meno tutkimukseen. Huonosti nukutun yön jälkeen olo oli todella väsynyt, mutta pelkäsin myös, mitä päivä tuo tullessaan. Pelkäsin tutkimusta, koska tiesin sen olevan kivulias, mutta ehkä enemmän jännitin tulosta.

Olen itsekin työskennellyt sairaalassa aiemmin pitkäänkin, mutta kun itse joutuu potilaaksi, kaikki järkevät ajatukset kaikkoaa päästä. Korvissa vain surisee, sormet puutuu ja pyörryttää. Mielessään käy vaihtokauppaa, että "jos tällä kertaa kaikki on kunnossa eikä löydy mitään huolestuttavaa, niin lupaan tehdä sitä ja tätä jatkossa paremmin". Kerroin jopa itselleni, että olen sittenkin paljon mieluummin pullukka kuin ikuinen laihduttaja, jos vaan ei tarvisi olla tällaisella nälkäkuurilla tutkimuksen takia.

Kaikki meni onneksi hyvin ja pelot olivat olleet turhia. Mikä helpotus! Kuinka pienessä hetkessä ihmisen mieliala ja ajatukset voi muuttua ja kääntyä päälaelleen. Kaikkea ihmeellistä pyörii päässä, kun istuu odotusaulassa, kuten esimerkiksi, että minkä sairauden ottaisin mieluiten, jos joku pitäisi valita. Toisaalta seurailee muita kanssa-odottajia ja miettii heidän tarinaansa.Mutta tällaista se kai on, kun on elämää jo takana ja tietää, mitä kaikkea voi tulla eteen.

Keveämmin askelin poislähtiessäni bongasin aulassa kivan "palautelaatikon". Yksi noista vihreistä lehdistä on minun.

Vielä iloisemmaksi mieleni sai, kun lähellä asuvat lapsenlapset tulivat mummoa tervehtimään. Kuinka onnekas olenkaan, että saan olla osana heidän kaikkien arkea ja seurata heidän kehitystään. Mummoilu on vaan niin ihanaa! Terkkuja myös sinne kauempana asuville mussukoille <3
 

Lapsenlapsen ristiäisleivonnaiset

Palataanpa blogin alkulähteille näin ensimmäisen varsinaisen postauksen kunniaksi. Aloitan aiheella, joka alunperin oli koko blogin perustamisen ideana eli leivonnaiset.

Vietimme hiljattain nuorimman lapsenlapsemme ristiäisiä. Mummo pääsikin mielipuuhaansa ja leipoi sinne seitsemää sorttia tarjottavaa. Toki vauvan äitikin leipoi ja huolehti muista järjestelyistä, mutta minulla oli kunnia tehdä myös oma osani.

Reseptivarastoa siivotessani putkahti eteeni Minareetin maustekakku -ohje. Tätä kakkua oli tarjolla nuorimman tyttäreni (eli vauvan äidin) omissa ristiäisissä, joten päätin tehdä sitä myös hänen lapsensa juhlaan. Ohje on peräisin jostain yli 30 vuotta vanhasta Kodin kuvalehdestä tai vastaavasta. Kakkutaikina on muuten aika tavallinen tumman kahvikakun taikina, mutta siihen tulee 2 dl vatkattua, löysää kermavaahtoa, hasselpähkinärouhetta, pikakahvijauhetta ja mausteeksi hieman muskottia ja kanelia.

Seuraavana oli vuorossa macaron-leivokset, nuo pienet pirulaiset, joita on mielestäni tosi monimutkaista tehdä saatikka saada onnistumaan. Noh, niistä tuli ihan kohtalaisia, jos ottaa huomioon, että tein niitä vasta toista kertaa eläissäni. Väliin laitoin tuorejuustosta ja suklaasta tehtyä sörsseliä. Viereisessä kuvassa on tavallisia marenkeja, joita tein vaihtoehdoksi manteli-allergisille. Noissa molemmissa haastavaa oli saada kauniin värisiä leivoksia. Huomasin, että väriainetta olisi saanut laittaa hieman enemmän, koska paiston aikana ne haalistuivat.

Tyttäreni oli toivonut minun tekevän pursotettavia pikkuleipiä. Pikkuleipien teko ei ole koskaan ollut sitä mieluisinta leivontagenreä eikä varsinkaan pursotettavat. Ensimmäisen taikinan kokeilin pursottaa pursotinpussilla, mutta minulla ei ollut oikein sopivaa kukkatyllaa. Lisäksi pursotinpussikin räjähti jossain vaiheessa, joten taikinat sai kaapia pelliltä takaisin kulhoon. Toisen kokeiluerän tein äidiltä perimälläni vanhanajan pursottimella, mutta sepä vasta haastavaa olikin. Eihän ne pursotukset irronneet kunnolla pursottimesta, joten niistä tuli myös aika säälittäviä. Lisäksi kakkarat hieman levisivät paiston aikana eikä hilloa ollut tarpeeksi. Yritin etsiä käyttöohjetta tuollaiselle pursottimelle, että miten sen kakkaran saa irti siististi, mutta eipä löytynyt.

Lohdutukseksi tein vielä näitä hauskoja kaakaokeksejä eli crinkle cookies, ohje löytyy K-ruoka-sovelluksen kautta ainakin. Nämä näyttävät pieniltä ruisleiviltä, joka niissä kai on ideanakin, mutta ovat silti makeita pikkuleipiä.

No aina sitä oppii uutta ja ehkä ensi kerralla onnistuu taas paremmin. Kyllähän nuo syötyä tuli. Vauveli oli oikein kiltisti koko juhlan ajan, eikä hän muutenkaan turhia itkeskele.Päiväkin oli oikein kaunis, että pystyi nauttimaan kaffit ulkona terassilla.

Hei
Tämä on ihka ensimmäinen blogitekstini tähän blogiin. Nyt on vihdoin laitettu alulle se, mitä olen pitkään hautonut mielessäni. Aluksi halusin paikan, missä voin jakaa leivontakokeilujani ja -kuvia vähän pidemmän kaavan mukaan kuin vain instassa tai facebookissa. Sitten tuli tunne, että haluaisin kirjoittaa myös muista aiheista ainakin silloin tällöin, kuten esimerkiksi mummoilun ihanasta arjesta, mutta toisaalta vanhenemiseen liittyvistä peloista. Olen itse kaivannut jonkinlaista ”vertaisryhmää” täältä bittiavaruudesta, mutta en ole löytänyt. Ehkä aihe ei ole tarpeeksi mediaseksikäs.

Pohdin, voiko samassa blogissa olla noin laidasta laitaan aihepiirejä, mahtaako se kiinnostaa ketään, kun ei ikinä tiedä, mistä aiheesta seuraavana innostun kirjoittamaan. Ei tule ehkä olemaan jatkuvaa hienojen kakkujen kuvavirtaa ja uusia reseptejä, joita voisi seurata. Mutta mikä ettei, aihepiirejä ei kai ole mitenkään rajattu, joten päätin laittaa kaikki samaan pakettiin. Aika näyttää, mitä tänne ilmestyy ja kuka näitä lukee.

Sitäpaitsi, en minä leivo läheskään joka päivä enkä edes viikottain. Eikä minulla ole pienintäkään aikomusta alkaa kehittelemään mitään omia reseptejä, kun maailma on täynnä kaikkia ihania jo valmiiksi. Niitä aion testailla omaksi iloksi ja jakaa teille tuotokset virtuaalisesti.

Kirjoittaminen on minulle terapiaa. Saan asiat sanottua paljon helpommin kirjoittamalla kuin puhumalla. Mutta tämän blogityökalun käyttö vaatii vielä paljon harjoittelua, toivon teiltä kärsivällisyyttä.

Blogin nimen keksiminen tuotti päänvaivaa. Mielestäni sen pitäisi jotenkin mätsätä sisältöön.  Nimi on nyt pilke silmäkulmassa laitettu; siinä viitataan herkkuihin, leivonnaisiin ja mummoiluun, mutta  vähän myös jopa pitkäaikaiseen liikuntaharrastukseen, johon aina välillä tarvitaan lisäboostausta. Perhe auttoi nimen keksimisessä.

Kiitos kun olet siellä. Toivon, että voin jakaa sinulle jotain hyvää ja kaunista, ehkä jopa ajattelemisen aihetta silloin tällöin. 

Mummo